Yhtäkkiä kaikki tuntuvat osaavan kirjoittaa

Etenkin asiantuntijoille suunnatuissa digitaalisissa verkostoissa profiilit täyttyvät vaikuttavista lauserakenteista ja vakuuttavan tuntuisesta tyylistä. Iso osa julkaisuista on ensisilmäyksellä syvällistä sisältöä tarjoavaa tekstiä. 

Kuitenkin aika pian huomaa, että tämä on illuusio, joka kestää pelkästään pintapuolisen tarkastelun. Varsinainen sisältö paljastuu vähitellen hattaraksi, joka sulaa kielelle saman tien, ja jäljelle jää vain makeanähky.

Kyse ei ole vain emojien loppuun kuluttamisesta, ajatusviivojen inflaatiosta tai algoritmin ehdoilla pilkotusta rakenteesta. Kyse on samasta vaikutuksesta, jonka huomaa ulkomailla matkaillessa: Ennen niin eksoottisilta vaikuttaneet kaupat ovat kaikessa hiljaisuudessa vaihtuneet samoiksi ketjuiksi kuin mitä kotimaassakin näkee. Näin on käynyt myös monille asiantuntijateksteille. Ne ovat alkaneet näyttää tyhjältä sisällöltä muiden sisältöjen joukossa.

Ennen asiantuntija erottui omalla äänellään. Nyt ääni on hukkunut tekoälyn houkuttamaan sisällöntuotannon helppouteen. Tekoäly on toki tuonut mukanaan paljon hyvää, ja se on mainio apuri monessa, mutta viestinnän ammattilaisena en ole ihastunut sen tapaan rakentaa sisältöä. Sen avulla ruudulle saa nopeasti täytettä, mutta varsinainen sisältö osoittautuu latteaksi lukukokemukseksi.

Teksti tarvitsee särmää

Tekoäly on mainio sparraaja ja ideoija, ja hyödynnän sitä kirjoittamisessa itsekin, kun haluan tarkentaa pohtimani aiheen kärkeä tai haastaa ideani kestävyyttä. Olen kokeillut tekoälyä kirjoittamisessa ja kokenut siinä saman alkuhuuman kuin varmasti moni muukin. Tekoäly on kuitenkin kuin kuka tahansa, joka tarttuu aiheeseen pintapuolisesti, tekee omat johtopäätöksensä ja lähtee muitta mutkitta viemään tekstiä valitsemalleen polulle. Vaikka suunta olisi oikea, koneen tapa ilmaista asioita on kaukana siitä, mitä itse halusin alun perin sanoa.

Ihmiseksi tekoälystä ei siis (onneksi!) ole, koska siltä puuttuu sydän ja sielu. Se ei tunnista nyansseja eikä osaa luoda tekstejä ihmismieli edellä. Pahimmillaan tekoäly on ärsytykseen asti myötäilevä hännystelijä, joka ilman erillisiä kehotteita ei rohkene olla käyttäjän kanssa eri mieltä.

Kuten Perttu Pölönen toteaa teoksessaan Saisinko huomiosi? Kirja, jonka jokaisen somenkäyttäjän pitäisi lukea (2024, s. 295), teknologia auttaa meitä säästämään vaivaa, mutta samalla vaivattomuus kääntyy helposti itseämme vastaan: Se “auttaa meitä lopettamaan itse ajattelemisen.” Se tarjoaa helppoja vastauksia siellä, missä meidän pitäisi rasittaa omaa kapasiteettiamme ja prosessoida asioita itse. 

Tässä piileekin se raja, jota mikään teknologia ei ylitä: Asiantuntijuus on henkistä ja inhimillistä pääomaa, jonka rinnalla algoritmit ovat vain ohimenevä henkäys tuulessa. Se on elämän aikana jalostunutta, kokemukseen, omaan ääneen ja osaamiseen perustuvaa tietoa ja taitoa, jota kone voi korkeintaan matkia mutta ei koskaan omaksua. Se on kokonaisuus, jota on rakennettu kokeilujen, erehdysten ja oivallusten kautta. Jälleen palaamme olennaisen äärelle: Tämänkaltaista viisautta ja ymmärrystä ei mikään teknologia saavuta.

Oikeastaan tekoäly on asiantuntijuuden irvikuva. Se “tietää”, mutta siihen ei voi luottaa. Pölönen toteaa, että tekoäly voi suositella yhtä ja toista hyvinkin luontevasti, vaikka sen tuottama sisältö olisi todellisuudessa täyttä puppua. Toisin kuin ihminen, tekoäly ei osaa tulkita rivien välistä, haastaa ja kyseenalaistaa. Siksikin ihminen on tekoälyn yläpuolella. Ihmisen tuottama teksti herättää ajatuksia, pysäyttää lukijan miettimään lukemaansa ja parhaassa tapauksessa jättää jäljen. Oivalluksen, joka säilyy mielessä vielä senkin jälkeen, kun lukija on sulkenut läppärinsä.

Kirjoittaminen on ajatteluprosessi

Ihmisen ajattelu on kirjoittamisen lähtökohta. Rakastan kirjoittamista, mutta ajatusten muotoilu asiayhteyteen sopiviksi sanoiksi vaatii syvällistä harkintaa ja työstämistä minultakin. Juuri siinä piilee kirjoittamisen ydin. 

Meille on joka suunnasta toitotettu tehokkuuden tärkeyttä, ja olemme vähitellen alkaneet unohtaa, miten tärkeää ajatusten hidas ja joskus vaivalloiseltakin tuntuva kypsyttely on. Jos luovumme tästä ja valitsemme synteettisen oikotien, tekstimme menettävät sielunsa. Lukija ei enää löydä niistä alitajuisesti hakemaansa syvempää merkitystä, eikä kirjoittaja koe tyydytystä työstään. 

Ystäväni sanoin: Jos se olisi helppoa, kaikki tekisivät niin. Vaikeus ja haastavuus antavat sisällölle merkityksen, jonka avulla kirjoittaja erottuu muista. Tekoälyltä tämä ei onnistu. Se tarjoaa nopeimmillaan vain mekaanisesti tuotetun vastauksen, josta puuttuu prosessin tuoma syvyys.

Asiantuntijuus on paitsi tietoa, myös tapa katsoa maailmaa. Se on persoonallinen yhdistelmä kokemusta, tyyliä ja uskallusta. Se on se oma ääni, jota lukija lopulta janoaa. Siksi ihmisellä ja aitoudella on nyt se kuuluisa tuhannen taalan paikka. Haluammehan edelleen kokea sen tunteen, kun omat ajatukset muuttuvat näköiseksemme tekstiksi ja tiedämme päässeemme asian ytimeen ihan itse?

Asiantuntijan ääni esiin

Kaikkien ei tarvitse osata kaikkea. Asiantuntijana voit kohdata tilanteita, joissa oman osaamisen sanoittaminen tuntuu vaikealta. Autan siirtämään kokemuksesi tekstiksi ja tuon asiantuntijuutesi näkyväksi tavalla, joka rakentaa luottamusta ihmiseltä ihmiselle. 

Kirjoittaminen on taitolaji. Tekoäly voi olla siinä joko persoonaton oikotie tai hyödyllinen kumppani rinnalla. Seuraavassa artikkelissa kerron, miten tekoälyä voi hyödyntää kirjoitusprosessissa ilman, että oma ääni häviää matkalla.

Lähteet:

Pölönen, Perttu (2024). Saisinko huomiosi? Kirja, jonka jokaisen somenkäyttäjän pitäisi lukea. Otava.